LUOJA ATON/HATONN

 

 

6/4/92 #2 HATONN

Teillä on nyt tietoa laitteesta, joka matkustaa pois planeetaltanne ja on keskittänyt huomionne ”törmäyksien” tärkeyteen. Tiedemiehillenne käy ilmeiseksi heidän tutkiessaan dataa, että nämä kosmiset ”törmäykset” ovat tehokkaita aurinkokunnan muokkaajia. Mutta ovatko ne oikeastaan? Ovatko ne sattumanvaraisia ja huolimattomia törmäyksiä, tarkoitettuja kohtaamisia, umpimähkäistä suunnittelua ja/tai oletusta vailla todellista perustaa?

Sumerialaiset tekivät selväksi 6 000 vuotta aikaisemmin juuri saman kysymyksessä olevan tosiasian. Keskeistä heidän kosmogonialleen, maailmankatsomukselleen ja uskonnolleen oli mullistustapahtuma, jota he kutsuivat taivaalliseksi taisteluksi. Se oli tapahtuma, joihin oli tehty viittauksia sekalaisissa sumerialaisissa teksteissä, hymneissä ja sanonnoissa (käykää katsomassa niitä) – aivan kuten löydätte Raamatun kirjoissa, Psalmeissa, Sananlaskuissa, Jobissa ja useissa muissa. Mutta sumerialaiset kuvasivat myös tapahtuman yksityiskohdissa, askel askeleelta pitkässä tekstissä, joka vaati seitsemän kivitaulua. Hm-m-m, seitsemän kivitaulua? Sen sumerialaisesta alkuperäisestä vain osia ja lainauksia on löydetty; kaikkein kokonaisin teksti on avautunut meille akkadialaisessa kielessä, joka oli sumerialaisia Mesopotamiassa seuranneiden assyrialaisten ja babylonialaisten kieli. Teksti käsittelee Aurinkokunnan muodostumista ennen taivaallista taistelua ja käsittelee vielä enemmän sen mahtavan törmäyksen luontoa, syitä ja tuloksia. Ja yhden kosmogonisen perusteen kanssa se selittää arvoituksia, jotka vieläkin hämmentävät tähtitieteilijöitänne ja astrofyysikoitanne.

Ehkäpä jopa vielä tärkeämpää, että milloin ikinä nämä modernit tiedemiehet tulevatkaan tyydyttävään vastaukseen – se täsmää ja vahvistaa sumerialaisen vastauksen!

Vallitseva tieteellinen näkökulma piti Aurinkokuntaa sellaisena kuin näette sen tänään ennen viimeaikaisia avittavia löydöksiä, miten se oli synnyttänyt muotonsa pian alkunsa jälkeen, tähtitaivaallisen liikkeen ja painovoiman muuttamattomien lakien muodostamana. On ollut varmuudella omituisuuksia – meteoriitteja, jotka ovat tulleet jostain ja törmäävät Aurinkokunnan vakaan jäsenen kanssa ja loveavat kraatereita, ja komeettoja, jotka kiitävät suuresti venytetyillä kiertoradoilla, ne ilmestyvät jostain ja vaikuttavat häviävän kuin tyhjyyteen. Mutta on oletettu, että nämä kosmisten jäänteiden esimerkit kulkevat Aurinkokunnan alkuun asti n. 4,5 miljardia vuotta sitten, ja ne ovat planetaarisen aineen palasia, jotka eivät onnistuneet liittymään planeettoihin tai niiden kuihin ja kehiin. Boden lain mukaan, joka on empiirinen sääntö ja joka selittää, miksi planeetat muodostuivat paikkaansa, Marsin ja Jupiterin välillä olisi täytynyt olla ainakin kaksi kertaa Maan kokoinen planeetta. Ovatko asteroidivyöhykkeen kiertävät jäänteet sellaisen planeetan tähteet? Myöntävä vastaus on kahden ongelman kiusaama: kokonaismäärä ainetta asteroidivyöhykkeessä ei summaannu sellaisen planeetan massaksi, eikä sille ole mahdollista selitystä, mikä olisi voinut aiheuttaa sellaisen hypoteettisen planeetan hajoamisen; jos taivaallinen törmäys tapahtui – milloin, minkä kanssa ja miksi? Tiedemiehillänne ei yksinkertaisesti ollut vastausta.

Oivalluksesta, että täytyi olla yksi tai useampia suuria törmäyksiä, jotka muuttivat aurinkokunnan sen alkumuodosta, tuli väistämätön Uranuksen ohilennon jälkeen vuonna 1986. Se, että Uranus oli kallistunut kyljelleen, tiedettiin jo teleskoopin ja muiden välineiden kautta tapahtuneesta välinetarkkailusta jopa ennen Voyagerin kohtaamista. Mutta oliko se muotoutunut niin alusta alkaen, vai saiko jokin ulkoinen voima – voimakas törmäys tai kohtaaminen jonkin sellaisen kanssa kuin toinen suuri taivaan kappale – aikaan tämän kallistumisen? Mietitäänpä: tosiasia, että nämä kuut pyörivät Uranuksen päiväntasaajan ympäri sen kallistuneessa asennossaan – muodostaen kaikki yhdessä eräänlaisen Aurinkoa kohden olevan häränsilmän – sai tiedemiehet ihmettelemään, olivatko nämä kuut paikalla kallistumistapahtuman aikaan, vai muodostuivatko ne tapahtuman jälkeen ehkäpä materiasta, joka sinkoutui törmäyksen voimasta.

 

TIEDEMIEHET SPEKULOIVAT

Jos kuut muotoutuivat samaan aikaan Uranuksen kanssa, ne kasanneen taivaan ”raakamateriaalin” olisi täytynyt tiivistää painavampi materia lähemmäksi planeettaa; siellä pitäisi olla enemmän painavaa, kivistä materiaalia ja ohuempia jääpeitteitä sisemmillä kuilla sekä kevyempi yhdistelmä materiaaleja (enemmän vesijäätä, vähemmän kiviä) ulommilla kuilla. Samalla materiaalien jakoperiaatteella Aurinkokunnassa – suurempi osa painavampaa materiaa lähempänä Aurinkoa ja enempi kevyttä materiaalia (kaasumaisessa muodossa) ulompana – kaukaisemman Uranuksen kuiden tulisi olla suhteellisesti kevyempiä kuin mitä Saturnusta lähempänä olevien.

Mutta löydökset paljastivat tilanteen, joka oli vastakkainen näihin odotuksiin nähden. Vuonna 1986 julkaistuissa kattavissa yhteenvetoraporteissa Uranuksen kohtaamisesta oli tultu ratkaisuun, Uranuksen kuiden (paitsi Miranda-kuun) tiheydet ”ovat merkittävästi painavampia kuin Saturnuksen jäisten kuiden”. Tiedot osoittivat vastaavasti jälleen olevan vastakkaisia siihen nähden, mitä ”olisi tullut olla”, että kaksi suurempaa sisäistä Uranuksen kuuta, Ariel ja Umbriel, olisivat kevyempiä koostumukseltaan (paksuja, jäisiä kerroksia; pieniä, kivisiä ytimiä) kuin ulommat kuut Titania ja Oberon, jotka havaittiin olevan tehty suurimmaksi osaksi painavasta kivisestä materiaalista, ja niillä oli vain ohuita jääpeitteitä.

Nämä löydökset eivät olleet ainoita johtolankoja, jotka esittivät, että Uranuksen kuut eivät olleet muodostuneet samaan aikaan kuin planeetta itsessään, vaan pikemminkin jonain myöhäisempänä aikana epätavallisissa olosuhteissa. Toinen tiedemiehiä askarruttanut löytö oli se, että Uranuksen kehät olivat pikimustat, ”mustemmat kuin hiilipöly”, oletettavasti koostuen ”hiilirikkaasta materiaalista, eräänlaisesta alkukantaisesta tervasta, joka on kerätty ulkoavaruudesta”. Nämä pimeät, vääntyneet, kallistuneet ja merkillisesti elliptiset kehät olivat varsin erilaiset kuin Saturnuksen ympärillä kiertävät symmetriset jäisten kappaleiden rannekkeet. Pikimustia olivat myös kuusi Uranukselta löydettyä pikkukuuta, joista osa toimii paimenina kehille, niin sanotusti. Ilmeinen päätelmä oli se, että kehät ja pikkukuut olivat muodostuneet Uranuksen menneisyydessä tapahtuneen rajun tapahtuman jäännöksistä. Tiedemiehenne pitivät sitä todennäköisenä mahdollisuutena, että tunkeilija tuli Uranuksen järjestelmän ulkopuolelta ja osui kerran isompaan kuuhun tarpeeksi lujaa murtaakseen sen. Eikö tämä aiheuttaisi tuhoa planeetalla tai minkälaisella taivaankappaleella tahansa?

Katastrofaalisen taivaallisen törmäyksen teoria tapahtumana, joka voisi selittää kaikki oudot ilmiöt Uranuksella ja sen kuilla ja kehillä, vahvistui lisää löydöksestä, että kivijärkäleen kokoiset mustat jäänteet, jotka muodostavat Uranuksen kehät, kiertävät planeettan kerran joka kahdeksas tunti – vauhdilla, joka on kaksi kertaa planeetan oman kiertonsa nopeus akselinsa ympäri. Tämä nostaa kysymyksen, että kuinka tämä paljon nopeampi vauhti vaikutti kehissä oleviin jäänteisiin?

Taivaankappaleiden törmäyksen todennäköisyys nousi ainoana mahdollisena vastauksena, joka pohjautuu kaikkeen edellä olevaan tietoon. Oli esitetty, että kaikessa todennäköisyydessä kyseessä olevat kuut olivat luotu tuloksena jonkinlaisesta todennäköisestä törmäyksestä, joka kaatoi Uranuksen kyljelleen. Lehdistötilaisuuksissa NASA-tiedemiehenne olivat uskaliaampia. ”Törmäys jonkin Maan kokoisen kanssa, joka kulki noin 40 000 mailia tunnissa, olisi voinut tehdä sen” he sanoivat spekuloiden, että se tapahtui luultavasti noin neljä miljardia vuotta sitten. Lontoossa tähtitieteilijä Garry Hunt Imperial Collegesta julisti yksinkertaisesti, että ”Uranus otti aikaisin vastaan voimakkaan pamauksen.”

Mutta sekä sanallisissa tiedotuksissa että pitkissä kirjoitetuissa raporteissa ei yritetty ehdottaa, mikä ”jokin” oli, mistä se oli tullut, kuinka se tuli ja miksi se törmäsi Uranukseen.

 

TUPLAPULMA NOUSEE ESIIN

Ennen kuin siirrymme pois tietämyksestä tai 1970-luvun lopun ja 1980-luvun aikana saadusta päivämäärästä siihen, mikä tiedettiin jo yli 6000 vuotta sitten aikaisemmin, yhtä toista puolta tästä palapelistä tulisi tarkastella ja pohtia: ovatko Neptunuksen omituisuudet tulos törmäyksistä, jotka eivät liity Uranuksen törmäyksiin – vai olivatko ne kaikki yhden katastrofaalisen tapahtuman tulos, joka vaikutti kaikkiin ulompiin planeettoihin??

Neptunuksen oli tunnettu omistavan vain kaksi kuuta, Nereid ja Triton, Ennen Voyager 2:n ohilentoa planeetasta. Nereidin havaittiin olevan merkillisellä kiertoradalla: se oli epätavallisen kallistunut verrattuna planeetan päiväntasaajaan (niin paljon kuin 28 astetta) ja hyvin epäkesko – se ei kiertänyt planeettaa lähes ympyränmuotoisella polulla, vaan erittäin pitkulaisella, joka vie kuun niinkin pitkälle kuin kuusi miljoonaa mailia Neptunuksesta ja niin lähelle kuin miljoonaa mailia planeetasta. Vaikkakin Nereid on sen kokoinen, että planetaaristen muodostumissääntöjen sen tulisi olla pallomainen, sillä on omituinen muoto, kuin vääntynyt donitsi. Se on myös kirkas yhdeltä puolelta ja pikimusta toiselta. Kaikki nämä omituisuudet ovat johtaneet joitain ratkaisuun, että Nereid kasvoi kuuksi Neptunuksen ympärille tai että toinen planeetta tämän lisäksi sekä Triton sysättiin niiden omituisille kiertoradoilleen jonkin suuren taivaankappaleen tai planeetan toimesta. Kuvitelkaa, yksi tutkija rohkeasti kommentoi: ”että jonain aikana Neptunuksella oli tavallinen kuujärjestelmä kuten Jupiterilla ja Saturnuksella; sitten jokin massiivinen ja mystinen taivaankappale tulee järjestelmään ja aiheuttaa paljon häiriötä…”.

Oli oletettu, että Nereidin yhdellä puolella näkyvä tumma materiaali voitaisiin selittää yhdellä kahdesta tavasta – mutta tässä oletuksessa molemmat vaativat törmäyksen. Joko törmäys kuun yhdelle puolelle pyyhkäisi olemassa olevan tummemman kerroksen sieltä ja paljasti kevyempää materiaalia pinnan alapuolelta, tai tumma materiaali kuului törmäävään taivaankappaleeseen ja ”lässähti yhdelle puolelle Nereidiä”. Jälkimmäinen mahdollisuus on näennäisemmin mahdollinen löydöksen perusteella, jonka ilmoitti JPL-ryhmä elokuun 29. päivä v. 1989, että kaikki Voyager 2:n löytämät uudet kuut (kuusi lisää) Neptunuksella ”ovat hyvin tummia” ja ”kaikilla on epäsäännöllisiä muotoja”, jopa 1989NI:ksi nimetty kuu, jonka koko olisi normaalisti tehnyt sen pyöreäksi.

Tritoniin liittyvät teoriat ja sen pitkulainen ja taantuva (myötäpäiväinen) kiertorata Neptunuksen ympäri vaikuttaisivat myös huutavan törmäystapahtumaa.

Voi juku, oli oletettu ja esitetty ”tutkimuksessa”, että ”Triton oli kaapattu aurinkokeskiseltä kiertoradalta” – Auringon ympärillä olevalta kiertoradalta – ”tuloksena törmäyksestä yhden Neptunuksen siihen aikaan tavallisen kuun kanssa”. Tässä skenaariossa alkuperäinen ja pieni Neptunuksen kuu ”olisi tullut Tritonin syömäksi”, mutta törmäyksen voima olisi ollut sellainen, että se olisi hajottanut tarpeeksi Tritonin kiertoenergiaa hidastaen sitä ja tullakseen vangituksi Neptunuksen painovoimaan. Toinen teoria, jonka mukaan Triton oli Neptunuksen alkuperäinen kuu, osoitettiin tämän saman tutkimuksen perusteella olevan viallinen ja kykenemätön kestämään kriittistä analyysiä, kuten on hyvin usein tapaus todellisen tietämyksen valossa.

Vaikuttaisi siltä, että Tritonin ohilennosta kerätty data tuki tätä teoreettista ratkaisua. Se oli myös yhtäpitävä toisten tutkimusten kanssa, jotka osoittivat, että Tritonin sisäinen lämpö ja pintapiirteet voitaisiin ehkäpä selittää vain törmäyksen ehdoilla, josta Triton oli vangittu kiertoradalle Neptunuksen ympäri.

Mutta mistä voisivat ja kykenivät nämä törmäävät taivaankappaleet tulla? Vastaamatta myös on kysymys, olivatko mullistukset Uranuksella ja Neptunuksella piirteitä yhdestä tapahtumasta, vai olivatko ne toisiinsa kytkemättömiä tapauksia.

EIKÖ OLEKIN IRONISTA MUTTA MYÖS TYYDYTTÄVÄÄ HAVAITA, ETTÄ VASTAUKSET NÄIHIN KAIKKIIN ARVOITUKSIIN OVAT MUINAISISSA SUMERIALAISISSA TEKSTEISSÄ? JA ETTÄ KAIKKI LÖYDETTY TAI VAHVISTETTU TIETO ITSE TOSIASIASSA KANNATTAA JA TUKEE SUMERIALAISTA INFORMAATIOTA?

 

SUMERIALAISET TEKSTIT SANOVAT –

Sumerialaiset tekstit puhuvat yhdestä, mutta kattavasta tapahtumasta. Heidän tekstinsä selittävät enemmän kuin mitä modernit tähtitieteilijät ovat yrittäneet uudelleen ja uudelleen tuoda jonkinlaista selitystä liittyen ulompiin planeettoihin. Muinaiset tekstit selittävät myös asioita lähempänä kotia, kuten Maan ja sen Kuun alkuperän, asteroidivyöhykkeen sekä FOTONIVYÖHYKKEEN! Ja komeetat. Sen jälkeen tekstit kertovat tarinan, joka yhdistää kreationistien uskontunnustuksen evoluutioteorian kanssa, tarinan, joka tarjoaa onnistuneemman selityksen kuin kumpikaan modernista käsityksestä siitä, mitä tapahtui Maassa ja kuinka ihminen ja hänen sivilisaationsa tuli olemaan.

Liittyen fotonivyöhykkeeseen ja ”kolmeen päivään pimeyttä” jne.; minun täytyy käsitellä ne esitysjärjestyksessä. Jälleen kerran, jos ette tiedä, mikä ON, niin miten voisitte mahdollisesti käsitellä sitä, mikä VOISI olla niiden tulos?

Mitä sumerialaiset tekstit kertovat teille? Se kaikki alkoi, kun aurinkokunta oli vielä varsin nuori. Aurinko (APSU) sumerialaisissa teksteissä, joka tarkoittaa (”se, joka on ollut olemassa alusta alkaen”, sen pieni kumppani MUM.MU (”se, joka oli syntynyt”, Merkuriuksenne) ja kauempana TI.AMAT (”elämän neito”) olivat aurinkokunnan ensimmäiset jäsenet. Se laajentui asteittain kolmen planetaarisen ”synnyn” myötä planeetoilla, joita kutsutte Venukseksi ja Marsiksi Mummun ja Tiamatin välillä, Jupiterin ja Saturnuksen jättipari (käyttämällä niiden moderneja nimiä) Tiamatin takana sekä Uranus ja Neptunus kauempana.

Tunkeutuja ilmestyi tähän alkuperäiseen aurinkokuntaan, joka oli vieläkin epävakaa pian sen muodostumisensa jälkeen miljardeja vuosia sitten. Sumerialaiset kutsuivat sitä nimellä NIBIRU! Babylonialaiset nimesivät sen uudelleen Mardukiksi kunnioituksena heidän kansalliselle jumalalleen. (Meneekö kukaan kananlihalle ja herkkähermoiseksi?) Muinaisen tekstin sanoin, se ilmestyi ulkoavaruudesta, ”Syvyydestä”. Mutta kun se saapui kohti aurinkokuntanne ulompia planeettoja, se alkoi tulla vedetyksi sinne. Odotetusti ensimmäinen Nibiruun painovoimallaan vaikuttanut planeetta oli Neptunus – E.A. (”Hän, jonka talo on vettä”) sumeriaksi. ”Ea oli se, joka hänet sai” muinainen teksti selitti.

Nibiru/Marduk itsessään oli melkoinen näky; puoleensavetävä, kimalteleva, ylevä ja herramainen ovat joitain muita adjektiiveja, joita oli käytetty kuvaamaan sitä. Siitä sinkosivat kipinät ja salamat kohti Neptunusta ja Uranusta, kun se kulki niiden läheltä. Se olisi voinut saapua sen omat kuut valmiina sitä kiertäen, tai se olisi voinut saada joitain niistä tuloksena ulompien planeettojen ”vedosta”. Muinaiset tekstit puhuvat sen ”täydellisistä jäsenistä… vaikeita huomata” – ”neljä olivat hänen silmänsä, neljä olivat hänen korvansa”.

 

VASTAKKAINEN MUUKALAINEN TYÖSSÄ

Kun se kulki läheltä Eaa/Neptunusta, Nibirun/Mardukin sivu alkoi pullistua, ”aivan kuin hänellä olisi ollut toinen pää”. Oliko se sitten niin, että pullistuma oli repäisty pois, josta tuli Neptunuksen Triton-kuu? Yksi puoli, joka puhuu tästä vahvasti, on tosiasia, että Nibiru/Marduk meni aurinkokuntaan sisälle taantuvalla (myötäpäiväisellä) kiertoradalla, toisin kuin muut planeetat. Vain tämä sumerialainen yksityiskohta, jonka mukaan tunkeutuva planeetta liikkui kaikkien muiden planeettojen kiertorataliikkeeseen nähden vastoin, voi selittää Tritonin taantuvan liikkeen, muiden kuiden ja komeettojen hyvin elliptiset kiertoradat ja muut suuret tapahtumat, jotka ovat vielä käsittelyä vailla.

Lisää kuita luotiin, kun Nibiru/Marduk ohitti sen, minkä ”Anu toi ja synnytti neljä tuulta” – niin selkeä viittaus kuin kukaan voisi toivoa, sillä tiedätte nyt, että Uranuksen neljä suurta kuuta olivat muodostuneet vain Uranuksen kaataneen törmäyksen aikana. Samalla opitte muinaisen tekstin myöhemmästä jaksosta, että Nibiru/Marduk itse sai kolme kuuta yhteenottonsa tuloksena.

Vaikkakin sumerialaiset tekstit kuvailevat, kuinka lopullisen ajautumisensa jälkeen aurinkokunnan kiertoradalle Nibiru/Marduk tapasi ulommat planeetat jälleen ja lopulta muokkasi ne järjestelmäksi, jonka tunnette tänä päivänä, ensimmäinen kohtaaminen selittää jo erinäiset arvoitukset, joita moderni tähtitiede kohtasi tai edelleenkin kohtaa liittyen Neptunukseen, Uranukseen, niiden kuihin ja niiden kehiin.

Kulkemalla Neptunuksen ja Uranuksen ohi, Nibiru/Marduk ajautui entistäkin enemmän planetaarisen järjestelmän keskelle, kun se saavutti Saturnuksen (AN.SHAR, ”etummaisin taivaalla”) ja Jupiterin (KI.SHAR, ”etummaisin tukevilla mailla”) valtavat vetovoimat. Kun Nibiru/Marduk ”lähestyi ja seisoi kuin taistelussa” lähellä Ansharia/Saturnusta, kaksi planeettaa ”suutelivat huuliaan”. Sen jälkeen tapahtui, että ”kohtalo”, Nibirun/Mardukin kiertorata, oli muutettu ikuisesti. Oli myös niin, että Saturnuksen pääasiallinen kuu, GA.GA (lopulta Pluto), oli työnnetty pois Marsin ja Venuksen suuntaan – suuntaan, joka oli mahdollinen vain Nibirun/Mardukin taantuvan voiman ansiosta. Gaga lopulta palasi aurinkokunnan ulompiin alueisiin tekemällä hyvin elliptisen kiertoradan.

Siellä se ”käsitteli” Neptunusta ja Uranusta, kun se ohitti niiden kiertoradat takaisinheitollaan. Se oli prosessin alku, josta Gagasta tulisi Plutonne viiston ja omituisen kiertoratansa kanssa, joka joskus vie sen Neptunuksen ja Uranuksen välistä.

Nyt kun minua pommitetaan lukuisilla tiedusteluilla, niin pyydän, ettette odota minun vastaavan, sillä tulemme kirjoittamaan näistä asioista niin nopeasti kuin mahdollista, ja te haaskaatte aikaa ”hyppimällä” edelle päätelmiin, jotka ovat hyvin usein virheellisiä. Pyytäisin teitä yksinkertaisesti antamaan minulle täyden määritelmän (kunnollisesti, ei sanakirjanne mukaan) siitä, ”mikä on tähtialus”? Mikä ON taivaan ”kappale”? ”Mistä pirusta me oikein puhumme?” Esitän, että siitä tulee mielenkiintoista kasvavassa määrin ja että se on täysin tuettu jäljellä olevalla tiedolla, kuten on tämän tiedon laita, jonka nyt esitämme.

Nibirun/Mardukin uusi ”kohtalo” tai kiertorata oli peruuttamattomasti asetettu kohti vanhaa planeetta Tiamatia. Siihen aikaan, suhteellisen aikaisin aurinkokunnan muodostuessa, sitä leimasi epävakaus, etenkin (näette sen tekstistä, josta on kyse) Tiamatin alueella. Missä muut planeetat lähistöllä huojuivat vieläkin kiertoradoillaan, Tiamatia vedettiin moniin suuntiin takanaan olevien kahden jättiläisten toimesta ja kahden pienemmän planeetan toimesta Auringon ja Tiamatin välissä. Yksi tulos oli Tiamatin revintä tai kuiden ”JOUKON” kerääntyminen Tiamatin ympärille, joka olisi ”raivokas vimman kera” tekstin runollisessa kielessä (oppineiden toimiesta nimettynä Luomisen eepokseksi). Nämä kuut, ”raivoavat hirviöt”, olivat ”vaatetettuja kauhulla” ja ”kruunattuja sädekehillä”, jotka ”pyörivät raivokkaasti ja kiersivät kuin ne olisivat taivaallisia jumalia” – planeettoja.

 

MAAN SYNTYMISDRAAMA

Kaikkein vaarallisinta muiden planeettojen vakaudelle tai turvallisuudelle oli Tiamatin ”joukon johtaja”, suuri kuu, joka kasvoi melkein planeetan kokoiseksi ja oli saavuttamassa itsenäisen ”kohtalonsa” – sen oman kiertoratansa Auringon ympäri. Tiamat ”teki loitsun hänelle, ja istuakseen taivaan jumalten kanssa Tiamat ylenti hänet”. Sitä kutsuttiin sumeriaksi nimellä KIN.GU – ”suuri lähettiläs”.

Sen jälkeen teksti nosti verhon avautuvalle draamalle. Kuten kreikkalaisessa tragediassa, seuraava ”taivaallinen taistelu” oli väistämätön, kun painovoima ja magneettiset voimat tulivat väistämättömästi mukaan näytelmään. Jos olette unohtaneet ”painovoiman” (KUTEN ON ANNETTU KESKUSTELUISSA ”MIKÄ ON JUMALA” JA PLEIJADIEN YHTEYKSISSÄ) määritelmän, ehdotan teitä katsomaan sen, ennen kuin jatkatte tätä JOURNALIA. [Mutta yksinkertaisesti muistakaa: ”painovoima” on valon kontrolloija, ja VALO on YKSI ASIA kaikessa luonnossa.] Tämä johti ”törmäykseen” lähestyvän Nibirun/Mardukin kanssa seitsemän kuunsa kera (”tuulet” muinaisessa tekstissä) kohti Tiamatia yhdentoista Kingun johtaman kuun ”joukkonsa” kanssa.

Vaikkakin ne olivat törmäyskurssilla, Tiamat kiertäen vastapäivään ja Nibiru/Marduk myötäpäivään, kaksi planeettaa eivät törmänneet – kardinaalisen tärkeä tähtitieteellinen tosiasia. Ne olivat Nibirun/Mardukin kuut tai ”tuulet”, jotka iskeytyivät Tiamatiin ja törmäsivät sen kuiden kanssa.

Ensimmäisessä sellaisessa kohtaamisessa ensimmäinen vaihe taivaallisesta taistelusta, kuten oli kirjoitettu:

Neljä tuulta hän asetti paikoilleen, ettei mikään hänestä voisi paeta: Eteläinen Tuuli, Pohjoinen Tuuli, Itäinen Tuuli, Läntinen Tuuli. Lähellä kylkeään hän piti verkkoa, hänen isoisänsä Anun lahjaa, joka toi pahuuden tuulen, pyörremyrskyn ja hurrikaanin…

Hän lähetti luomansa tuulet, seitsemän kappaletta; häiritäkseen Tiamatia sisältäpäin ne nousivat hänen taakseen.

Nämä Nibirun/Mardukin ”tuulet” tai kuut, ”seitsemän kappaletta niitä”, olivat pääasialliset ”aseet”, joilla Tiamatia vastaan hyökättiin taivaallisen taistelun ensimmäisessä vaiheessa. Mutta tunkeutuvalla planeetalla oli myös muita ”aseita”:

Edessään hän asetti salaman, leiskuvalla liekillä hän täytti kehonsa;

sitten hän teki verkon kiertoakseen Tiamatin siihen…

Pelottava sädekehä hänen päässään turbaanina;

Häneen oli kiedottu mahtava kauhu kuin viitta.

Kun kaksi planeettaa ja niiden kuiden joukot tulivat lähelle Nibirua/Mardukia ”tutkiakseen Tiamatin sisukset” ja ”nähdäkseen Kingun suunnitelman”, Nibiru/Marduk hyökkäsi Tiamatia ”verkollaan” (magneettinen kenttä) ”kietoakseen hänet”, eli ampuen vanhaa planeettaa kohti valtavia sähkösalamia (”taivaallisia salamoita”). Tiamat ”oli täynnä kirkkautta – se hidastui, kuumentui ja ”pullistui”. Leveät raot avautuivat sen pinnassa, ehkäpä päästäen höyryä ja vulkaanista ainetta. Yhteen laajenevaan halkeamaan Nibiru/Marduk sysäsi yhden sen pääasiallisista kuista, jota kutsuttiin ”pahuuden tuuleksi”. Se repi Tiamatin ”vatsan ja leikkasi hänen sisälmystensä läpi ja halkaisi hänen sydämensä”.

 

KOMEETTOJEN LUOMINEN

Tiamatin halkaisemisen ja ”hänen elämänsä tukahduttamisen” lisäksi ensimmäinen kohtaaminen löi lukkoon häntä ympäröivien pikkukuiden kohtalon – kaikkien, paitsi planeetan kaltaisen Kingun. Mardukin/Nibirun ”verkkoon” jääneenä kiinni – magneettiseen ja painovoiman vetoon, ”pirstaleisina ja rikkonaisina” ”Tiamatin joukkion” jäsenet heitettiin aikaisemmilta kursseiltaan ja pakotettiin uusiin kiertoratoihin vastakkaiseen suuntaan: ”VAVISTEN PELOSTA NE KÄÄNSIVÄT SELKÄNSÄ”.

Täten komeetat luotiin – täten te opitte 6 000 vuotta vanhasta tekstistä, että komeetat saivat suuresti elliptiset ja taantuvat kiertoratansa. Tiamatin pääasialliseen kuuhun, Kinguun, liittyen teksti informoi teitä, että taivaallisen törmäyksen ensimmäisessä vaiheessa Kingulta riistettiin vain sen melkein itsenäinen kiertorata. Nibiru/Marduk vei tältä ”kohtalonsa”. Nibiru/Marduk teki Kingusta DUG.GA.E:n: ”elottoman saven massa” vailla ilmakehää, vesiä ja radioaktiivista materiaa sekä pienentyneessä koossa; ja ”kahleet kiinni hänessä”, jotta tämä jäisi kiertoradalle pahoinpidellyn Tiamatin ympärille.

Kukistettuaan Tiamatin Nibiru/Marduk purjehti uuteen ”kohtaloonsa”. Sumerialainen teksti ei jätä epäilystä, että entinen tunkeutuja kiersi Aurinkoa:

Hän kulki halki taivaiden ja tarkkaili alueita, ja Apsun asuintilan hän mittasi, Herra mittasi Apsun ulottuvuudet.

Kierrettyään Auringon (Apsu) ympäri Nibiru/Marduk jatkoi matkaansa kaukaiseen avaruuteen. Mutta nyt jääneenä kiinni aurinkokiertoradalle sen täytyi kääntyä takaisin. Paluukierroksellaan Ea/Neptunus oli vastassa häntä tervehtimässä, ja Anshar/Saturnus ylisti hänen voittoaan. Sen jälkeen hänen uusi kiertoratansa palautti hänet taivaallisen taistelun näyttämöön: ”kääntyi takaisin Tiamatia kohti, jonka hän oli sitonut”.

Herra pysähtyi katsomaan hänen elotonsa kehoaan.

Sen jälkeen hän suunnitteli taitavasti jakavansa hirviön.

Sitten kuin simpukka hän halkaisi tämän kahteen osaan.

Tämän kohtauksen kera ”taivaan” luominen saavutti suurenmoisen vaiheen, ja Maan ja sen kuun luominen oli alkanut. Ensin uudet törmäykset rikkoivat Tiamatin kahteen osaan. Ylempään osaan, hänen ”kalloonsa”, osui Nibirun/Mardukin kuu nimeltään Pohjoinen Tuuli; törmäys kuljetti sen ja Kingun ”tuntemattomiin paikkoihin” – upouudelle kiertoradalle, jossa ei ole ennen ollut planeettaa. Maa ja Kuunne olivat luotu.

 

ASTEROIDIVYÖHYKE MUODOSTETTU

Toinen puolikas Tiamatista oli murskautunut törmäyksistä palasiksi. Tämä alempi osa, hänen ”häntänsä”, oli ”vasaroitu yhteen” tullakseen ”rannekkeeksi” taivaisiin:

Lukitsemalla palaset yhteen kuin vartiomiehet hän sijoitti ne….

Hän taivutti Tiamatin hännän muodostaakseen Suuren Nauhan rannekkeena.

Täten oli luotu ”Suuri Nauha”, asteroidivyöhyke. Päästyään eroon Tiamatista ja Kingusta, Nibiru/Marduk jälleen kerran ”kulki taivaitten halki ja tarkkaili alueita”. Tällä kertaa hänen huomionsa oli keskittynyt ”Ean asuinsijaan” (Neptunus), joka antoi planeetalle ja sen kaksoismaiselle Uranukselle niiden lopullisen koostumuksensa. Muinaisen tekstin mukaan Nibiru/Marduk antoi myös Gagalle/Plutolle sen lopullisen ”kohtalonsa” sijoittaen sen ”piilotettuun paikkaan” – toistaiseksi tuntemattomaan osaan taivaissa. Se oli kauempana kuin Neptunuksen sijainti; meille kerrotaan, että se oli ”Syvyydessä” – kaukana avaruudessa. Linjassa uuden sijaintinsa kanssa uloimpana planeettana sille annettiin uusi nimi: US.MI – ”Hän, joka näyttää tien”, ensimmäinen kohdattu planeetta, joka on tulossa aurinkokuntaan sisälle – eli ulkoavaruudesta Aurinkoa kohti.

Täten Pluto oli luotu ja asetettu kiertoradalle, jossa se nyt on. Nibiru/Marduk teki kaksi ”asuinsijaa” itselleen ollen täten ”rakentanut asemat” planeetoille . Yksi oli ”Taivaankannessa”, kuten miksi asteroidivyöhykettä kutsuttiin myös muinaisissa teksteissä; ulompana kaukana olevaa ”Syvyydessä” kutsuttiin ”suureksi/kaukaiseksi asuinsijaksi” alias E.SHARRA (asuinsija/hallitsijan koti/prinssi”). Modernit tähtitieteilijät kutsuvat näitä kahta planetaarista asentoa perigeumiksi (kiertoratapiste Aurinkoa lähimpänä) ja apogeumiksi (kaukaisin piste). Se on kiertorata, joka vie noin 3 600 Maan vuotta tullakseen täyteen, kuten oli kirjoitettu muutama päivä sitten.

 

KAHDESTOISTA PLANEETTA

Täten tuli tästä ulkoavaruudesta tulleesta tunkeutujasta aurinkokuntanne kahdestoista jäsen järjestelmään, jossa on Aurinko keskellä sen pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa. Merkurius; kolme vanhempaa paria (Venus ja Mars, Jupiter ja Saturnus, Uranus ja Neptunus); Maa ja Kuu, mahtavan Tiamatin jäännökset, vaikkakin uudessa sijainnissa; uudesti itsenäinen Pluto; ja planeetta, joka laittoi kaikki lopulliseen muotoon, Nibiru/Marduk.

Moderni tähtitiede ja viimeaikaiset löydökset kannattavat ja ovat tämän vuosituhannen vanhan tiedon myötäisiä, oppilaat. En välitä siitä, mitä HALUATTE uskoa – totuus säilyy kaiken ”ajan” läpi. ”Aika” on käsillä tämän tiedon paljastamiseksi, jotta voitte tietää, mikä odottaa. Paljon siitä, mitä tapahtuu, riippuu yksinomaan siitä, mitä te teette lajina. Sillä puhun Jumalasta, totuudesta ja voimasta noissa ”asioissa”.

Pyydän, että otatte nämä asiat olemuksiinne, sillä totuudessa lepäävät vastaukset sivilisaatiollenne ja omien olemuksienne edistymiselle. Annettakoon teille ymmärryksessä se, mikä rakastaen teille annetaan.

Kun otamme tämän aiheen käsittelyyn seuraavaksi, puhumme tästä esityksestä: ”alussa”. Koska siihen liittyy suurta kiinnostusta, kuten kirjoissa on paasattu.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan

Ja maa oli vailla muotoa ja tyhjä, ja pimeys

peitti syvyydet, ja Jumalan Henki liikkui syvyyden päällä

Ja Jumala sanoi: ’Tulkoon valo’, ja valo tuli.

On surullista, että luomistarinasta ”kiistelyn” molemmat osapuolet eivät kiinnitä lähes ollenkaan huomiota siihen, mikä on tiedetty yli vuosituhannen, jopa teidän laskennassanne. Totuus lepää sumerialaisten paljon yksityiskohtaisempien mesopotamialaistekstien lyhentämättömissä versioissa.

Miksi ihminen kääntyy aina valehtelijoiden ja huijaajien puoleen, ja ainoastaan viimeisessä epäonnistumisessa hän tulee Jumalan luo?

Hatonn kuittaa.

http://www.fourwinds10.net/siterun_data/spiritual/specific_channelings/creator_source/hatonn_-_aton/news.php?q=1319243625